Avain elämääni

"On julkaistu?! Oikeesti! Kerro, kerro, kerro! - Ihan sairaan mielenkiintoisen kuuloinen kirja!" kuulen itseni kiljuvan sateisella, asfalttipäällysteisellä tiellä ja huomaan, kuinka ripeä kävelyni on muuttunut pomppimiseksi eteenpäin. Puhun, ei huudan, puhelimeen luonnottoman pirteällä äänellä ja olen seota onnesta. Pääsykoekirja on julkaistu tänään Tampereen yliopiston sivuilla.

Pyydän äitiä tarkistamaan, onko kirja saatavilla Suomalaisesta kirjakaupasta. Ei ole, mutta se ei lannista minua, vaan höpöttelen puhelimeen, että ehdin oikein mainiosti käydä tänään tilaamassa sen sinne ennenkuin suuntaan Toreron viinilasilliselle. Taivaalta saa sataa ämmiä, akkoja tai vaikka rupikonnia, sillä mikään ei voi nyt lannistaa minua: olen saamassa avaimen takaisin omaan elämääni.

Niin. Omaan elämääni. Siihen elämään, jossa on muitakin päämääriä kuin selvitä viikonloppuun, jotta saa taas hetken olla rauhassa ja unohtaa, kuinka paskaa duunia sitä omasta mielestään tekee. Takaisin siihen elämään, jossa juuston hinta saa pyörtymään ja tyytymään pelkkään margariiniin ja kurkkuun, siihen elämään, jossa ei tarvitse mennä tyhjään kotiin. Takaisin siihen elämään, jossa minulle tarjotaan muitakin haasteita kuin se, miten saan ängettyä kolmekymmentä kiloa painavan pahvilaatikon postirullakkoon ilman että postirullakko pakenee alta.

Aikaisemmin päivällä olin taukohuoneessa räpättänyt työkavereilleni innoissani juuri tuosta pääsykoekirjasta, joka julkaistaan marraskuun aikana. 60-vuotias työkaverini näytti pettyneeltä ja sanoi, että oli toivonut, että jäisin töihin sinne ja mahdollisesti ylenisin samaisessa työympäristössä johtotehtäviin. Silloin se kajahti suustani. Varsin voimaperäisesti, syvältä sisältäni kumpusi vastaus, jonka varmuus pelästytti minut itsenikin: "En todellakaan jää! Minä menen yliopistoon lukemaan historiaa. Minä pääsen lukemaan historiaa Tampereelle." En ole koskaan kuullut suustani niin varmaa ja päättäväistä lauserykelmää. Kuulostelin hetken hiljaisuutta ja maistelin ulos pullahtaneita sanojani ja huomasin, että minua hävetti oma varmuuteni - olinko kuulostanut hieman leuhkalta tai ylpeältä?

Meinasin jatkaa hetken perään, että olen sitä mieltä, että jos todella tahtoo jotain saavuttaa, niin siihen pystyy. Mutta minä en jatkanut niin. Miksi minun olisi pitänyt selitellä työkavereilleni periksiantamattomuuttani ja sitä, että uskon itseeni ja kykyihini? En usko, että olen koskaan lausunut mitään sanoja niin varmana ja luottavaisena. Nytkin menetin uskoni lähestulkoon heti, kun tajusin todella tarkoittaneeni jokaista sanaa.

En kadu päätöstäni viettää välivuotta. Se on tehnyt minulle hyvää, enkä voi sanoa, että asiat olisivat välttämättä paremmin, jos olisin jatkanut suoraan yliopistoon lukiosta. Asiat olisivat toisin, mutta on vaikea arvottaa kahta niin erilaista elämää. Jos olisin jatkanut yliopistoon suoraan lukiosta, se olisi ollut aika varmasti vasta-alkaneen parisuhteeni loppu. Jos olisin heti hakenut jatko-opintopaikkaa lukion jälkeen, en varmaan olisi ollut yhtä motivoitunut opiskelemaan kuin nyt olen. Tätä kontrafaktuaalista päättelyä voin jatkaa loputtomiin, mutta se ei liene tarpeellista.

Tilanne on lähtökohdiltaan sama kuin viime keväänä: en ole varma, mitä tahdon tehdä isona työkseni, enkä tiedä, miten rakkaimmille ihmissuhteilleni käy, kun jatkan kotikaupungistani yliopistokaupunkiin. Olen kuitenkin ymmärtänyt sen, ettei päämäärällä ole merkitystä vielä tässä vaiheessa, eikä opiskelupaikkani määrittele sitä, kuinka ihmissuhteilleni käy. Me määrittelemme, millaisina ihmissuhteet jatkuvat. Sitä paitsi yliopistotutkinnolla voi tehdä lähestulkoon mitä tahansa töitä, joten minulla on edelleen aikaa miettiä tulevaisuuttani. En usko, että voin elää elämääni sillä asenteella, etten kantaisi lainkaan huolta huomisesta, mutta voin vähentää typerää stressaamistani. Stressi-imurin pölypussi pitäisi vaihtaa kohta, tai se räjähtää käsiin. Tai sitten voidaan lakaista olemattomat murheet maton alle ja pistää imuri hurisemaan vasta, kun villakoirat oikeasti ovat harminani.

Pystyin viime keväänä tavoittamaan hienon tasapainon murehtimisen ja todellisuuden kanssa. En jaksanut märehtiä syksyn tulevia ongelmia asunnosta ja töistä, sillä uskoin, että asiat järjestyvät. Joku tuttava taisi hieman ihmetellä muuttunutta asennettani, jolloin tokaisin:"Kissat tippuvat aina jaloillleen."

Oi kuusipuu

Minä en osaa keskustella. Totta se on. Smalltalk bussissa tuntemattoman vanhuksen kanssa, kuulumisten vaihtaminen ystävien kanssa tai sukujuhlien piinallisen, kaavamaiset kyselytuokiot selvitän sujuvasti, vaikka suukapula suussa. Räpätän tunti tolkulla jonninjoutavia ja otan kantaa (maailmanlaajuiseen) talouskriisiin, mutta tämänhän meistä jokainen taitaa.

Siinä vaiheessa, kun pitäisi keskustella niistä asioista, jotka ovat loukanneet tai jääneet kaihertamaan mieltäni, nostan kädet ylös ja kääriydyn paksun peiton alle. Heilutan valkoista lippua rauhan merkiksi ja morsetan vastapuolelle luovuttavani. Sen jälkeen kiusaan itseäni viikkokausia niillä asioilla, joita en ole saanut puhuttua halki. Parhaimmassa tapauksessa katkeroidun toiselle, koska koen ettei minua olla taaskaan kuunneltu. Kuinka olisi voitukaan? Enhän minä edes uskaltautunut kertomaan, monennestako massumakkarasta kauluspaitani kuristi.

Niinpä niin. Loukkaannun verisesti, kun vastapuoli ei suostu käyttämään telepatiaa ja lukemaan ajatuksiani. Johan nyt on röyhkeää! Pitäisikö minun aivan itse kertoa, miten minua on tällä kertaa loukattu, tai mikä asia on mielestäni väärin? Täysin kohtuuton vaatimus.

On kuitenkin tapauksia, joissa en ole paennut häntä koipien välissä, vaan olen lähtenyt rohkeasti taistoon. Kyseessä on armoton hyökkäystaistelu, jonka tunnuslause kajahtaa taistelutantereella seuraavasti: viimeiseen mieheen asti! Minä en peräännyt. Lataan kanuunat täyteen argumentteja, lähetän ratsuväkeni polkemaan toisen ajatukset maan tasalle ja jalkaväkeni hoitaa pistimillä julmasti piikittelyn, jos toinen tohtii tehdä vastarintaa. Olen periksiantamaton ja määrätietoinen, kuten kaikki menneiden aikojen suurmiehet: Aleksanteri suuri, Napoleon, Hannibal ja niin edelleen...

Yritän sorkkia toisen silmästä havunneulasta pois samalla, kun lapsukaiset koristelevat silmääni juurtunutta, tuuheaa joulukuusta. He laulelevat sen kuusen ympärillä kitinäni tai kyräilyni tahtiin, mutta edes joulukuusen koristeista hienoin, joulutähti, ei saa minua huomaamaan muuta kuin toisen silmässä olevan havunneulasen. Vika ei ole minussa, koska toinen olisi voinut lukea ajatukseni ja välttyä siten tältä typerältä purnaamiselta tai vaihtoehtoisesti hän olisi voinut taistella kunnolla ja pistää kampoihin, olla edes kunnioitukseni arvoinen!

On hirvittävää huomata, kuinka avuton olen, kun olisi aiheellista kertoa miltä minusta tuntuu. Vaikeinta se on silloin, kun koen tulleeni loukatuksi, vaikka tiedän, ettei toinen ole niin tarkoittanutkaan. Silloin mieleni tosiaan tekisi jälleen piiloutua ja haudata koko asia syvemmälle vällyjen sekaan. Tiedän kuitenkin, etteivät ajatukseni pysy piilossa loputtomiin, vaikka niin toivonkin. Vielä avuttomammaksi kuitenkin tunnen itseni, kun soitan äidilleni ja pyydän apua keskustelukammooni ja äitini ei osaa sanoa muuta kuin: "Sinun on itse yritettävä keksiä, miten sanoisit tuon rakentavasti, mutta napakasti. Minä en voi nyt auttaa." Kuka sitten voi, jos ei äiti?

Olen taas tilanteessa, jossa tiedän, että minun pitäisi avata sanainen arkkuni ja kertoa mistä jälleen kerran kiikastaa. En kuitenkaan ole aivan vielä valmis siihen. Minun pitää ensin valmistautua henkisesti, sillä en tahtoisi jälleen jyrätä alleni ihmismielestä koostuvaa armeijaa, ja tehdä sotavangeista orjia mielipiteilleni. Siispä tarvitsen vielä muutamia hengitys- ja reagointiharjiotuksia, sekä hieman aikaa, jotta voin kääntää ajatukseni siansaksasta suomeksi.