Avain elämääni

"On julkaistu?! Oikeesti! Kerro, kerro, kerro! - Ihan sairaan mielenkiintoisen kuuloinen kirja!" kuulen itseni kiljuvan sateisella, asfalttipäällysteisellä tiellä ja huomaan, kuinka ripeä kävelyni on muuttunut pomppimiseksi eteenpäin. Puhun, ei huudan, puhelimeen luonnottoman pirteällä äänellä ja olen seota onnesta. Pääsykoekirja on julkaistu tänään Tampereen yliopiston sivuilla.

Pyydän äitiä tarkistamaan, onko kirja saatavilla Suomalaisesta kirjakaupasta. Ei ole, mutta se ei lannista minua, vaan höpöttelen puhelimeen, että ehdin oikein mainiosti käydä tänään tilaamassa sen sinne ennenkuin suuntaan Toreron viinilasilliselle. Taivaalta saa sataa ämmiä, akkoja tai vaikka rupikonnia, sillä mikään ei voi nyt lannistaa minua: olen saamassa avaimen takaisin omaan elämääni.

Niin. Omaan elämääni. Siihen elämään, jossa on muitakin päämääriä kuin selvitä viikonloppuun, jotta saa taas hetken olla rauhassa ja unohtaa, kuinka paskaa duunia sitä omasta mielestään tekee. Takaisin siihen elämään, jossa juuston hinta saa pyörtymään ja tyytymään pelkkään margariiniin ja kurkkuun, siihen elämään, jossa ei tarvitse mennä tyhjään kotiin. Takaisin siihen elämään, jossa minulle tarjotaan muitakin haasteita kuin se, miten saan ängettyä kolmekymmentä kiloa painavan pahvilaatikon postirullakkoon ilman että postirullakko pakenee alta.

Aikaisemmin päivällä olin taukohuoneessa räpättänyt työkavereilleni innoissani juuri tuosta pääsykoekirjasta, joka julkaistaan marraskuun aikana. 60-vuotias työkaverini näytti pettyneeltä ja sanoi, että oli toivonut, että jäisin töihin sinne ja mahdollisesti ylenisin samaisessa työympäristössä johtotehtäviin. Silloin se kajahti suustani. Varsin voimaperäisesti, syvältä sisältäni kumpusi vastaus, jonka varmuus pelästytti minut itsenikin: "En todellakaan jää! Minä menen yliopistoon lukemaan historiaa. Minä pääsen lukemaan historiaa Tampereelle." En ole koskaan kuullut suustani niin varmaa ja päättäväistä lauserykelmää. Kuulostelin hetken hiljaisuutta ja maistelin ulos pullahtaneita sanojani ja huomasin, että minua hävetti oma varmuuteni - olinko kuulostanut hieman leuhkalta tai ylpeältä?

Meinasin jatkaa hetken perään, että olen sitä mieltä, että jos todella tahtoo jotain saavuttaa, niin siihen pystyy. Mutta minä en jatkanut niin. Miksi minun olisi pitänyt selitellä työkavereilleni periksiantamattomuuttani ja sitä, että uskon itseeni ja kykyihini? En usko, että olen koskaan lausunut mitään sanoja niin varmana ja luottavaisena. Nytkin menetin uskoni lähestulkoon heti, kun tajusin todella tarkoittaneeni jokaista sanaa.

En kadu päätöstäni viettää välivuotta. Se on tehnyt minulle hyvää, enkä voi sanoa, että asiat olisivat välttämättä paremmin, jos olisin jatkanut suoraan yliopistoon lukiosta. Asiat olisivat toisin, mutta on vaikea arvottaa kahta niin erilaista elämää. Jos olisin jatkanut yliopistoon suoraan lukiosta, se olisi ollut aika varmasti vasta-alkaneen parisuhteeni loppu. Jos olisin heti hakenut jatko-opintopaikkaa lukion jälkeen, en varmaan olisi ollut yhtä motivoitunut opiskelemaan kuin nyt olen. Tätä kontrafaktuaalista päättelyä voin jatkaa loputtomiin, mutta se ei liene tarpeellista.

Tilanne on lähtökohdiltaan sama kuin viime keväänä: en ole varma, mitä tahdon tehdä isona työkseni, enkä tiedä, miten rakkaimmille ihmissuhteilleni käy, kun jatkan kotikaupungistani yliopistokaupunkiin. Olen kuitenkin ymmärtänyt sen, ettei päämäärällä ole merkitystä vielä tässä vaiheessa, eikä opiskelupaikkani määrittele sitä, kuinka ihmissuhteilleni käy. Me määrittelemme, millaisina ihmissuhteet jatkuvat. Sitä paitsi yliopistotutkinnolla voi tehdä lähestulkoon mitä tahansa töitä, joten minulla on edelleen aikaa miettiä tulevaisuuttani. En usko, että voin elää elämääni sillä asenteella, etten kantaisi lainkaan huolta huomisesta, mutta voin vähentää typerää stressaamistani. Stressi-imurin pölypussi pitäisi vaihtaa kohta, tai se räjähtää käsiin. Tai sitten voidaan lakaista olemattomat murheet maton alle ja pistää imuri hurisemaan vasta, kun villakoirat oikeasti ovat harminani.

Pystyin viime keväänä tavoittamaan hienon tasapainon murehtimisen ja todellisuuden kanssa. En jaksanut märehtiä syksyn tulevia ongelmia asunnosta ja töistä, sillä uskoin, että asiat järjestyvät. Joku tuttava taisi hieman ihmetellä muuttunutta asennettani, jolloin tokaisin:"Kissat tippuvat aina jaloillleen."