Minä en osaa keskustella. Totta se on. Smalltalk bussissa tuntemattoman vanhuksen kanssa, kuulumisten vaihtaminen ystävien kanssa tai sukujuhlien piinallisen, kaavamaiset kyselytuokiot selvitän sujuvasti, vaikka suukapula suussa. Räpätän tunti tolkulla jonninjoutavia ja otan kantaa (maailmanlaajuiseen) talouskriisiin, mutta tämänhän meistä jokainen taitaa.
Siinä vaiheessa, kun pitäisi keskustella niistä asioista, jotka ovat loukanneet tai jääneet kaihertamaan mieltäni, nostan kädet ylös ja kääriydyn paksun peiton alle. Heilutan valkoista lippua rauhan merkiksi ja morsetan vastapuolelle luovuttavani. Sen jälkeen kiusaan itseäni viikkokausia niillä asioilla, joita en ole saanut puhuttua halki. Parhaimmassa tapauksessa katkeroidun toiselle, koska koen ettei minua olla taaskaan kuunneltu. Kuinka olisi voitukaan? Enhän minä edes uskaltautunut kertomaan, monennestako massumakkarasta kauluspaitani kuristi.
Niinpä niin. Loukkaannun verisesti, kun vastapuoli ei suostu käyttämään telepatiaa ja lukemaan ajatuksiani. Johan nyt on röyhkeää! Pitäisikö minun aivan itse kertoa, miten minua on tällä kertaa loukattu, tai mikä asia on mielestäni väärin? Täysin kohtuuton vaatimus.
On kuitenkin tapauksia, joissa en ole paennut häntä koipien välissä, vaan olen lähtenyt rohkeasti taistoon. Kyseessä on armoton hyökkäystaistelu, jonka tunnuslause kajahtaa taistelutantereella seuraavasti: viimeiseen mieheen asti! Minä en peräännyt. Lataan kanuunat täyteen argumentteja, lähetän ratsuväkeni polkemaan toisen ajatukset maan tasalle ja jalkaväkeni hoitaa pistimillä julmasti piikittelyn, jos toinen tohtii tehdä vastarintaa. Olen periksiantamaton ja määrätietoinen, kuten kaikki menneiden aikojen suurmiehet: Aleksanteri suuri, Napoleon, Hannibal ja niin edelleen...
Yritän sorkkia toisen silmästä havunneulasta pois samalla, kun lapsukaiset koristelevat silmääni juurtunutta, tuuheaa joulukuusta. He laulelevat sen kuusen ympärillä kitinäni tai kyräilyni tahtiin, mutta edes joulukuusen koristeista hienoin, joulutähti, ei saa minua huomaamaan muuta kuin toisen silmässä olevan havunneulasen. Vika ei ole minussa, koska toinen olisi voinut lukea ajatukseni ja välttyä siten tältä typerältä purnaamiselta tai vaihtoehtoisesti hän olisi voinut taistella kunnolla ja pistää kampoihin, olla edes kunnioitukseni arvoinen!
On hirvittävää huomata, kuinka avuton olen, kun olisi aiheellista kertoa miltä minusta tuntuu. Vaikeinta se on silloin, kun koen tulleeni loukatuksi, vaikka tiedän, ettei toinen ole niin tarkoittanutkaan. Silloin mieleni tosiaan tekisi jälleen piiloutua ja haudata koko asia syvemmälle vällyjen sekaan. Tiedän kuitenkin, etteivät ajatukseni pysy piilossa loputtomiin, vaikka niin toivonkin. Vielä avuttomammaksi kuitenkin tunnen itseni, kun soitan äidilleni ja pyydän apua keskustelukammooni ja äitini ei osaa sanoa muuta kuin: "Sinun on itse yritettävä keksiä, miten sanoisit tuon rakentavasti, mutta napakasti. Minä en voi nyt auttaa." Kuka sitten voi, jos ei äiti?
Olen taas tilanteessa, jossa tiedän, että minun pitäisi avata sanainen arkkuni ja kertoa mistä jälleen kerran kiikastaa. En kuitenkaan ole aivan vielä valmis siihen. Minun pitää ensin valmistautua henkisesti, sillä en tahtoisi jälleen jyrätä alleni ihmismielestä koostuvaa armeijaa, ja tehdä sotavangeista orjia mielipiteilleni. Siispä tarvitsen vielä muutamia hengitys- ja reagointiharjiotuksia, sekä hieman aikaa, jotta voin kääntää ajatukseni siansaksasta suomeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti